Seikkailu Tien Shan vuoristossa, osa 2.

Mittakaava hämää - laakson pohja ei todellakaan ole tasainen.

23.05.2013 Torstai
Tänään päivän aloitusta venytettiin tahallaan, starttasimme leiristä vasta kello 09.20. Saimme levätä hieman kauemmin ja nyt uskoimme vakaasti että pääsisimme 2600m tasoon joen kivikkoa apuna käyttäen. Laakson pohja oli lohduttoman näköinen, irtokivikkoa kevät tulvien jäljiltä, puun runkoja ja oksaa. Joissakin paikoissa oli kinoksittain lumivyöryjen tuomaa lunta ja moreenia. Vaellus eteni kuitenkin nyt lähes sellaisella nopeudella kuin sen olisi alunperinkin pitänyt edetä. Eteenpäin katsoessa laakso näytti lähes tasaiselta mutta kun pääsi jonkun kaukaa näkyneen pienen kiviröykkiön viereen se osoittautui aina 4-7 metriäkin korkeaksi. Samoin kun katsoi samaa jokea ylhäältä alaspäin suoraan sanoen hämmästelimme joen jyrkkyyttä. Juoduimme mutkittelemaan kivikossa joten matkaa tuli taas selvästi enemmän kuin olisi alunperin uskonutkaan.

Parin tunnin kuluttua pidimme taukoa joen ääressä. Joen toiselta puolelta alkoi kuulumaan kova kolina ja pauke, sieltä tuli alas kivivyöry ja ehdin sen loppuvaiheessa kaivaa esiin vielä kamerankin. Vuori muistutti kivien irtonaisuudesta ja siltä kaikki seinämät tuntuivatkin, paikoin ne lähes valuivat alas kosketuksesta.

Tauolla vuori näytti vaarojaan, kivivyöry tuli alas joen toisella puolella.

Markus melko lohduttomassa maisemassa, mittakaavana joki josta en ko. kohdalla hevin yli lähtisi - edes kahlaamalla.

3,5 tuntia kulunut, joki mutkittelee laakson pohjalla ja paikoin reittimme nousee moreenikivikoihin.

Päivä oli kaunis, laaksossa kävi tasainen paikoin navakka tuuli alhaalta ylös päin eli selkämme takaa. Oli menossa ensimmäinen päivä kun mieleemme hiipi todellinen ajatus siitä että huippu jäisi saavuttamatta. Olisi varauduttava myös alastulon yllätyksiin, niin erikoiselta maastolta oli edellisen päivän heinikot ja pusikot tuntuneet. Koko päivän katselimme jokea sillä silmällä että olisimme löytäneet paikan josta pääsisi sen yli kastelematta jalkojaan, mutta joki ei antanut siihen minkäänlaista mahdollisuutta. Se näytti kaikkialta sellaiselta että jossakin kohdassa jokeen olisi pitänyt mennä napaa myöten mutta jäätävä vesi erittäin kovan virran kanssa ei sellaiseen urotekoon houkuttanut. Ei houkuttanut koska ylitys ei ollut vielä pakollinen.

Joissakin paikoissa joki virtasi aivan kiinni irtokivistä muodostuneissa penkoissa. Eräässä kohdassa tämä "penkka", joen töyräs oli lähes 200 metrinen. Astuin kivikkoon ja se alkoi vyörymään alas, potkin muutaman kerran seinämää ja jokaisella potkulla seinämä valui alaspäin. Helppo paikka hautautua kivivyöryyn, joten reippain askelin noin kymmenmetrisen irtokiviseinämän yli ja paikka oli selvitetty.

Lähestyimme vihdoin vanhan leirialueen raunioita, saavuimme noin 2400 korkeudessa olevaan jokien risteykseen. Oikealta laaksosta tuleva jokiuoma oli lähes tuplasti leveämpi kuin Talgarilta virtaava uoma, mutta oikealta tuleva joki oli lähes kuiva. Pohjalla virtasi enää paikoin ohut puro. Kun katseli kasautunutta moreenia, voi vain kuvitella millainen kuohu ja pärske on paikalla ollut kuukautta, kahta aiemmin kun talven lumet ovat sulaneet ylhäällä vuorilla.

Olimme tulleet jokien risteykseen, oikealta tuleva joki on tosin jo kuiva tähän aikaan vuodesta.

Karttoihin oli merkattu risteyksen jälkeen kaksikin joen ylityspaikkaa. Oliko ne vanhoja siltoja vaiko kahluupaikkoja? Pidimme risteysalueella lyhyen tauon ja yllätyimme kun joki kapeni taas uomaansa. Oli jälleen kerran pakko vetäytyä pusikoiden ja metsän sekaan. Onneksi näin ylhäällä ei ollut enää punkkeja ja mutaista maata. Piikkisiä pusikoita ja reikäistä kivikkoa kylläkin. Jouduimme taas nousemaan satametriä joen pinnan yläpuolelle ja katseemme etsi joesta ylityspaikkaa. Joki on kaventunut, virta voimistunut ja syventynyt, yhtään ylitykseen kelpaavaa paikkaa ei näkynyt.

Pian näkökenttään ilmestyi osin romahtaneita rakennuksia, olimme vihdoin alkuperäisen leiri I:n kohdalla. Se oli vaatinut työtä hieman enemmän kuin 14 tuntia. Tänään olimme kuitenkin pääseet reilut 500 korkeusmetriä kuudessa tunnissa, ei mikään huikea vauhti tosin sekään. Näimme joen penkassa rautoja, löytyi myös vaijerin pätkä, ylityspaikkojen arvoitus selvisi. Joskus tässä oli ollut vaijerit joen yli ja mahdollisesti jokin kori jolla joki on ylitetty, nyt siitä oli jäljellä kasa ruostunutta rautaa. Päätöksemme oli valmis, nousua voisi jatkaa vähän ylemmäksi ja perustaa leirin joen varteen. Seuraavana päivänä matkaa pitäisi jatkaa joen väärää puolta ja maastosta päätellen leiri 4 voisi kohota ehkä 3100 metriin? Sitten olisi jo pakko pitää yksi lepopäivä. Päätöksemme oli palata vähän alaspäin ja laittaa leiri 3 pystyyn jokien risteykseen ja aloittaa aamulla paluumatka kohti starttipaikkaa. Tämän päivän aktiivinen nousuaika oli melko tasan 7 tuntia.

Jälkeenpäin ajateltuna, joki kannattaa ylittää noin 2100-2400 metrin korkeudessa. Vastapuolella jokea maasto on hieman helpompaa ja tuossa korkeudessa joen yli pääsee pienimmällä kastumisella.
Mieli oli matalalla, mutta mielessä liikkui jo paluumatkan vaikeudet. Mihin seuraavan leirin paluumatkalla pystyttää? Illalla söimme ja ihailimme Pik Talgarin huippua, se oli upea! Lumiraja vuorella oli yllättävän korkealla varmaan 3500 metrissä, paikoin ylikin.
Itse kävin tapani mukaan joella iltapesulla. Kriittiset paikat saivat jäävesikylvyn, se huuhtoi pois hieman hikeä ja raikasti kummasti, sen jälkeen yöksi varatut kuivat ja puhtaat alusvaatteet päälle.
Kyllä kelpasi taas käydä nukkumaan - tietämättä mitään seuraavan päivän ongelmasta!

Pik Talgar 5017m.

Vanhan leirin raunioita ja taustalla hieman piilossa Pik Talgar 5017m.

Noin 2400m korkeudessa, leiri III.

Väsynyttä touhua aamulla, naama palaneena - "Stop... Hammer time!"

Vyöryvä kivikko lähestyy.

24.05.2013 Perjantai
Klo.08.40 olimme valmiina alaslähtöön. Yö oli nukuttu taas rauhattomasti ja olo oli hieman väsynyt.
Vuoret alkoivat verhoutua selkeän yön jälkeen pilviin, se ei luvannut hyvää siihen vaiheeseen kun tarkoitus oli siirtyä jokilaaksosta punkkiheinikkoon. Alkumatka sujui nopeasti, silloin tällöin taivaalta tuli lyhyt sadekuuro joka kasteli kivikon. Kun jouduimme välillä siirtymään jokilaaksosta ylös metsikköön ajattelin ehkäistä kenkieni sisältä kastumista säärystimillä. Heinikossa ja oksistossa kun housun lahkeet nousevat väkisinkin ylös ja silloin vesi valuu suoraan kenkiin. Törmäsin (Amir) lyhyen metsikkö seikkailun aikana myös todella suuriin vuorikauriin sarviin, joku metsästyshullu varmaan maksaisi maltaita saadakseen sellaiset takkahuoneensa seinälle. Onneksi tunnin vetisen seikkailun jälkeen oli taas edessä paluu jokilaaksoon ja pian olimmekin leiri II:n maisemissa. Vesisade yltyi, välillä voi puhua jo kaatosateesta. Päätimme syödä, täyttää vesipullot ja jatkaa paluuta niin pitkään kun miehet jaksaa, tai kunnes pääsemme edessä olevalta osuudelta taas väsyneenä jokivarteen.

Vesisade muuttui jatkuvaksi kaatosateeksi ja reissumme pahin osuus oli edessä. Kaikki paikat muuttuivat entistä liukkaammiksi ja välillä miehet hyväilivät mullan pintaa. Päätimme tehdä paluumatkalla viisaasti - kun jouduimme heti nousemaan lähes korkeimpaan pisteeseen joenpinnasta mitattuna niin, mitä jos pysyisimme suosiolla siellä. Nousun aikana olimme halunneet jokilaaksoon ja teimme ylös alas kapuamisia jokilaakson umpikujien vuoksi. Tosin tuli niitä muidenkin maastoesteiden vuoksi mutta ehkä uudella hienolla tekniikalla pääsisimme edes vähän helpommalla.

Lopulta olimme melko korkealla joen pinnasta, edelleen tosin tutussa maastossa. Vanha nousu-ura heinikossa lähti laskeutumaan mutta me suuntasimme suoraan poikkikulkuun, nyt todellakin pysytään korkeammalla. Säärystimeni olivat toimineet hyvin mutta kaatosateen vuoksi vettä valui housuja pitkin niin paljon että vesi löysi lopulta reitin kenkien sisään. Markuksella näin oli tapahtunut jo hyvän aikaa sitten. Lisäksi Markuksella oli tullut kipuja jonnekkin lantion tienoille ja hän meni nyt eteenpäin osin särkylääkkeitteni voimalla. Olin itse pelännyt usein oikeassa polvessa esiintynyttä kipua, kipu lähes lukitsee polven ilman särkylääkkeitä mutta nyt mistään kivusta ei itselläni ollut tietoakaan. Yleensä kipu alkoi heti kun kiipeilyreissu kääntyi alamäeksi.

Ei mennyt kauaakaan kun kenkämme painoivat varmaan 3kg kappale, siltä ne ainakin tuntuivat. Tulimme nyt kaatosateessa hyvin loivasti rinnettä alaspäin. Huput päässä ajantaju loppui, samoin paikantaminen huonontui. Rinne muuttui paljon jyrkemmäksi liikkua kuin alhaalla ja lepopaikatkin heinikon seassa olivat harvassa. Aina pystyi pysähtymään mutta rinkkaa ei voinut ottaa selästä pois kuin joskus suurimpien puiden juurella. Eräällä tauolla huomasimme että alapuolellamme oli kymmenien metrien pystysuora pudotus, heinikko loppui kuin veitsellä leikaten. Yläpuolella oli taas lähellä kasvillisuusraja, siellä alkoivat huippujen pystysuorat kalliot - olimme liian korkealla! Kävin hieman ennakkoon katsomassa reittiä eteenpäin ja alapuolinen jyrkänne nousi siellä edelleen tasaisesti ylöspäin.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkamme matkaa eteenpäin joutuen vielä korkeammalle paikkaan jossa on pieni metsä. Toivomme sen jälkeen että metsän takaa pääsee laskeutumaan alas kaukana sen takana näkyvälle heinikkorinteelle. Toinen vaihtoehto oli perääntyminen takaisin, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Lähdimme perääntymään, koetimme etsiä jotakin reittiä jyrkänteeltä alhaalla näkyvälle heinikolle. Aika kului, miehet väsyi. Huikeimpia reitin osuuksia oli reilun metrin levyinen puro joka tuli vuorilta alas. Puron pohja oli lähes sileää kalliota, ympärillä oli 60-70 asteista mutaa, multaa ja heinikkoa, siinä kaatosateessa kampesimme itsemme väkisin jyrkän maastoesteen ohi. Jalat pysyivät juuri ja juuri kiinni maassa. Mikäli ote olisi antanut periksi oli 10 metrin päässä odottamassa yli 50 metriä korkea pystysuora tiputus alemmalle tasanteelle.

Löysimme lopulta tien alas ja huomasimme myös tulo jälkemme heinikossa. Samalla tajusimme millainen labyrintti rinne onkaan. Paikka josta olimme nyt siirtymässä alemmalle heinikkotasanteelle oli jyrkästi alaspäin viettävä noin 10 metriä leveä heinikkorinne, se päättyi pieneen metsikköön ja tämä oli ainoa paikka josta laakson tätä puolta pääsi jatkamaan matkaansa takaisin alas! Siis ilman pitkien köysien apua. Mekin mietimme ylhäällä jo köydellä laskeutumista mutta 30m pitkä köysi oli aivan liian lyhyt välijyrkänteisiin. Mutta nyt olimme vihdoin taas tutulla paluureitillä.

Aurinko teki taas laskuaan ja alkoi olla pakko siirtyä joen varteen. Lähestyimme jokien risteystä jossa seuraamamme Keski Talgar yhdistyy Oikeaan Talgar jokeen. Löysimme kulkemamme joen ääreltä lopulta teltan kokoisen aukon kivikosta. Lapiolla hieman lisätasoitusta ja teltta oli pystyssä klo. 20.00. Takana oli 11 tuntinen päivä, arvioimme että tästä oli enää 30min matka ensimmäisen leirimme kohdalle.

Itselläni oli mukana kevyet kaupunkikengät ja sain leirissä märät vaelluskengät pois jalasta, ne olivat todella märät. Jos ne olisi täyttänyt vedellä ne tuskin olisi imeneet itseensä enää yhtään lisää vettä.
Tajusimme oikeastaan vasta leirissä että päivän sade oli tauonnut jo tuntia aikaisemmin, niin väsyneinä teimme loppumatkaa - kuin koneet.

LINKKI: Seikkailu, osa 3.

Klo.20.00 on leiri vihdoin valmis.